***
***
***
***
***
Siitä oli pari päivää, kun Ryoa oli yllättänyt Armakanin täysin suutelemalla häntä. Brunette oli säikähtänyt äkillistä iholle käymistä ja hämmentyneenä liuennut paikalta pois.
Sen jälkeen he eivät ole puhuneet toisilleen. Ryoa näytti välttelevän Armakania. Brunette oli hämmentyneempi kuin koskaan aikaisemmin. Hänen koko elämänsä oli mennyt päälaelleen parin edellisten viikon aikana, mutta nyt se teki pari volttia, putosi päälleen ja sekoitti pakan täysin.
Järki sanoi toista, mitä sydän. Samaa paskaa, mitä nuorten tyttöjen romaaneissa, mitä Armakan oli välillä selaillut tylsistyneenä. Mutta Armakan oli sekaisin, eikä tilannetta auttanut se, että hän oli muutenkin niin huono sosiaalisissa tilanteissa. Ehkä hänen pitäisi puhua Nanalle?
***
***
Armakan kärvisteli vielä pari päivää ja lopulta Nanan kanssa pietyn juttu tuokion jälkeen teini suunnisti rannalle, missä Ryoa yleensä vietti aikaa. Toivottavasti toinen ei ollut muuttanut tapojaan sitten heidän edellisen kohtaamisen jälkeen.
Tuttu hahmo näkyi istuvan hiekalla ja Armakan huokaisi helpotuksesta. Ranta oli tuttu ja rauhallinen paikka, missä hän tunsi voivansa rentoutua. Ehkä myös siksi siellä voisi olla helpompaa keskustella ainoan henkilön kanssa, joka on vapaaehtoisesti viettänyt aikaa Armakanin kanssa.
Varovaisin askelin brunette lähestyi toista, kuin odottaen, että hänen läsnäolonsa huomataan. Ja kyllä Ryoa nopeasti huomasikin Armakanin läsnäolon, ei hän koskaan uppoutunut ajatuksiinsa toisin kuin brunette.
”Kato, kultapoju uskaltautuu tulla lähelle”, Ryoa sanoi hymyillen, mutta tämän äänestä oli kuultavissa kaikkea muuta kuin huvittunutta sävyä. Toinen oli selvästi loukkaantunut Armakanin pakenemisesta.
”Meidän täytyy puhua…”
”Puhu sitten”.
Armakan alkoi ahdistua. Ryoa ei tehnyt asioita helpoksi ja toisen luotaan työntävä asenne vain pahensi tilannetta. Huomaamattaan brunette alkoi väännellä ja raapia ranteitaan, mistä oli tullut paha tapa viime aikoina.
Näköjään Ryoakin huomasi lopulta toisen tilanteen ja nousi hiekalta.
”Oot aika säälittävä tapaus, tiedätkö sen?”
”Joo, oot kertonu sen aika monta kertaa…”
Mutta lopulta kaksi teini poikaa sai juteltua asiat halki. Armakan ei osannut olla ilman Ryoaa, toisen välttely oli ahdistanut vielä enemmän ja aina kun he olivat kaksin, Armakan tunsi saavansa olla hieman vapaampi.Hänen ei tarvinnut täyttää vaatimuksia.
***
***
Armakan ei tiennyt, seurustelivatko he virallisesti. Ainakin he viettivät enemmän aikaa yhdessä ja joskus, kun ketään ei näkynyt, he vaihtoivat pieniä suudelmia, pitivät toisiaan kädestä ja halasivat. Mutta ei mitään liian romanttista höttöä. Ei Ryoa ollut semmoinen ja Armakan ei tiennyt mistään muustakaan mitään, mihin voisi verrata heidän ”suhdetta”.
Mutta Ryoa huomioi enemmän Armakanin sosiaalista kömpelyyttä ja hoiti yleensä julkiset puhumiset tarjoilijoille, kun he kävivät syömässä. Armakan tietysti maksoi. Ryoa uskoi yhä joihinkin kliseisiin, mitkä koskivat Armakanin elämää, eikä toinen kyennyt aina oikaisemaan faktoja. Mutta silti brunette nautti toisen seurasta.
Ryoa opetti elämään. Armakanin arki ei koostunut enää vain opiskelusta ja välillä häntä huolestuttikin se, mitä vanhemmat sanoisivat, kun huomaisivat poikansa viettävän enemmän aikaa kaupungilla. Ei Armakan vieläkään ilmoittanut heille poistuvansa kartanosta silloin tällöin.
Pelot ja paineet tulevaisuudesta pelottivat Armakania vieläkin, mutta eivät enää niin paljon. Hänen ajatuksensa eivät täyttyneet vain negatiivisista asioista, vaan sekaan mahtui viimein jotain positiivista. Armakan alkoi uskaltaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Ei hän Ryoalle kuitenkaan ahdistuksestaan koskaan kertonut mitään, mutta toinen tuntui aina huomaavan, milloin tilanteet alkoivat käydä liian vaikeiksi Armakanille. Mutta ei Ryoa ymmärtäisi, millaista bruneten elämä oikeasti oli.
Toisen seura sai kuitenkin jotain positiivista aikaiseksi. Armakan alkoi jopa uskaltaa puhua hieman vapaammin, tosin vain Ryoalle. Koulussa hän olisi silti yksin, Ryoalla oli oma maine ylläpidettävänä ja ihmiset alkoivat helposti juoruta. Armakan ei ollut valmis kohtaamaan sitä, tuskin oli Ryoakaan loppujen lopuksi.
Mutta kun he olivat kaksin, he uskalsivat vähän kerrallaan laskea omaa suojamuuria alas toiselle.
***
***
Koulu läheni loppua ja Armakan tiesi, että seuraavaksi pitäisi tehdä isoja päätöksiä. Nana oli vastassa häntä tavalliseen tapaan koulusta tultaessa, mutta tällä kertaa nainen ohjasi pojan suoraan takkahuoneeseen.
”Vanhempasi haluavat keskustella kanssasi”.
”Mistä?”
”Se selviää, kun menet sinne”.
Armakan alkoi pelätä pahinta. Olivatko vanhemmat huomanneet hänen opiskelujen vähentyneen? Olivatko vihaisia, pettyneitä? Nana jäi eteishalliin katsomaan, kun teini asteli vapisevin jaloin vanhempiensa eteen.
Ainakaan tunnelma ei ollut mikään hyytävä. Ishilly ja Yasuhiro näyttivät käyvän rauhallista keskustelua. Ilmapiiri ei ollut kireä. Äiti jopa hymyili. Hän ei hymyilisi, jos Armakan saisi huutoa.
Poika istahti vaitonaisena sohvalle ja odotti vanhempiensa kertovan asian. Mutta he tuskin huomasivat hänen saapumista, eikä teini tietenkään uskaltanut tehdä itsestään kuuluvaa tai näkyvää henkilöä. Niinpä hän vain odotti ja odotti.
Armakan ei kuitenkaan pystynyt seuraamaan keskustelua ja uppoutui nopeasti omiin pelkoihinsa. Hän olisi toivonut jo päässeensä eroon pelosta tuottaa vanhemmilleen pettymys, mutta turhaan. Jopa illalliset olivat joskus ahdistavia, kun ei tiennyt, mitä vanhemmat sanoisivat.
”Ah, Armakan. Meidän pitäisi keskustella tulevaisuudestasi”, Yasuhiro sanoi tyhjästä ja poika hypähti paikoillaan. Yasuhiro alkoi selittää yliopistoista, pääaineista ja vaatimuksista. Armakan teki kaikkensa pysyäkseen perässä.
”Armakan, kuunteletko?” Isä kuulosti pettyneeltä.
”Haluamme vain, että opiskelet ahkerasti”, Ishilly sanoi ja näytti siltä, kuin haluaisi lisätä jotain, muttei osannut ilmaista ajatuksiaan ääneen. Ehkä se oli sukuvika, sosiaalinen kyvyttömyys.
”Älkää huolehtiko, kyllä minä pärjään ja huolehdin opinnoistani”, Armakan sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisemman vakuuttavalta. Hän tuskin onnistui kovinkaan hyvin, ainakaan vanhemmat eivät näyttäneet vakuuttuneilta.
Oikeastaan he molemmat näyttivät siltä, kuin haluaisivat sanoa jotain, mutta valitsivat vaikenemisen. Armakan haluaisi kysyä asiasta, mutta pelkäsi vastausta. Ehkä hiljaisuus oli parempi vaihtoehto sittenkin.
***
Yliopisto suunnitelmat mietitytti Armakania ja poika halusi keskustella asiasta Ryoankin kanssa. Olihan toinen hänen poikaystävänsä tai jotain. Ja Armakan toivoi voivansa käydä samaa yliopistoa ainoan ystävänsä kanssa.
Kun Ryoa lopulta saapui puistoon, Armakan ei edes huomannut hymyn kohoavan kasvoilleen luonnostaan.
Hymy kuitenkin hyytyi nopeasti bruneten kuultua, mitä asiaa Ryoalla oli:
”Kuule tää meidän jutun pitää nyt loppua”.
”Siis… mitä?” Armakan oli kuin puulla päähän lyötynä. Ryoan ilmoitus tuli tyhjästä, juuri kun kaikki toiveet olivat ehtineet nousta Armakanin mielessä, ne romutetaan alas. Kuten tavallisestikin.
”Tää sun ja mun juttu. Olihan se hauskaa niin kauan kuin sitä kesti”, Ryoa kuulosti tympääntyneeltä, jopa vihaiselta. Armakan ei suostunut hyväksymään asiaa ilman järkevää selitystä.
”Siis mistä on kyse? Et voi tulla noin vain ja ilmoittaa kaiken olevan ohi, ihan kuin joku televisio ohjelma”, Armakan sanoi ja tunsi vihan kukkivan rinnassaan. Vanhempien käytöksen hän nieli, olihan hän jo tottunut siihen, mutta Ryoa oli tuntunut erilaiselta.
”Ei tää toimi. Sun tehtävä on naida nätti perijätär, tehdä uusi perijätär ja asuu helvetin isossa kartanossa kymmenen palvelijan ympäröivänä. Onhan se nähty ennenkin”. Toisen sanat satuttivat, ajatteliko hän todellakin noin Armakanista. Brunette oli luullut, että he olisivat olleet vähintään ystäviä.
”Mä meen ulkomaille opiskelemaan, hyvästi” ja niine sanoineen Ryoa vain lähti. Jätti Armakanin hölmistyneenä seisomaan paikoilleen ja katsomaan toisen loittonevaa selkää. Ryoalle kaikki oli ollut vain hetken huumaa, pientä hauskaa ennen yliopistoa.
Armakan oli surullinen ja pettynyt. Silmäkulmat tuntuivat kosteilta, eikä teini voinut muistaa, milloin olisi viimeksi itkenyt.
Milloin joku olisi saanut hänet itkemään?
***
***
Ryoa oli lähtenyt ja koulu oli loppunut. Ennen yliopistoon menoa vanhemmat ottivat yllättäen poikansa mukaan jonkun yhtiökumppanin kutsumalle illalliselle. Tosin kerrankin vanhemmat näyttivät hyvin vastahakoisilta koko ajatuksesta.
Äiti erityisesti osoittautui erittäin puheliaaksi haukkumalla isäntäväen taloa rumaksi, jonkun värisokean ja tyylitajuttoman suunnittelemaksi laatikoksi. Armakan ei ollut ennen kuullut äitinsä puhuvan siihen sävyyn.
Ja yllättäen isä käski äitiä käyttäytymään kunnolla, ennen kuin he astuivat ovista sisälle. Armakania alkoi pelottaa, mitä muita yllätyksiä hän kohtaisi sinä iltana, kuin äitinsä jakautuneen persoonallisuuden.
Heidät kutsuneen pariskunta, Akio ja Megumi Nobumura, olivat moderni perhe. Äkkirikastuneita, ylpeitä, puheliaita, juuri sellaisia, keidenkä seura ahdisti Armakania.
”Saki, tule tervehtimään vieraita”, Rouva Nobumura huusi ja Armakan vanhempineen vilkuilivat autiota eteisaulaa.
Rappusia alas laskeutuva tyttö osoittautui Armakanin koulukaveriksi. Ehkä hänen pitäisi jatkossa oppia kuuntelemaan toisten nimiä, ettei käy köpelömmin seuraavalla kerralla.
Saki oli nätti, koulun suosituimpia ja halutuimpia tyttöjä. Moni poika heidän koulusta voisivat mistä hinnasta tahansa vaihtaa sillä hetkellä paikkaa Armakanin kanssa. Ja Armakan suostuisi siihen. Hän oli huono tutustumaan uusiin ihmiseen, eikä poika ollut varma, halusiko hän edes tutustua.
Isäntäväki ohjasi vieraansa kuitenkin nopeasti yhtä pelkistettyyn ruokasaliin odottamaan päivällistä. Herra ja Rouva Nobumura puhuivat paljon. Ishilly ihmettelikin myöhemmin, miten rouva Nobumura pystyi puhumaan niin paljon, kun miettii, kuinka paljon hänen naamaansa on pumpattu botoxia.
”Me halusimme tällaisen modernin talon. Nykytaidetta, maksoi yhtä paljon kuin jotkut yksiöt keskustassa”, Akio selitti.
”Niin, halusimme vähän enemmän väriä ja tyyliä. Ei mitään vanhoja homeisia kartanoita, mitä täälläkin on. Voisivat vähän remontoida”, Megumi jatkoi.
He eivät selvästi huomanneet vieraidensa vaivaantuneita katseita. Ensinnäkin vieraat asuivat yhdessä näistä remonttia kaipaavista kartanoissa. Toisekseen, Ishilly oli hetki sitten haukkunut Akion ja Megumin tyylitajua.
Armakan oli vaiti pöydän päässä ja välillä vilkuili edessään istuvaa tyttöä. Saki vain tuijotti ja hymyili hänelle, muttei sanonut mitään. Armakan koki sen hieman ahdistavana.
Mutta ainakin tyttö osasi keskustella ja käänsikin pian vanhempiensa höpinät tuleviin opintoihinsa. Yllättäen he olivat Armakanin kanssa menossa samaan yliopistoon.
”Ehkä voisit sitten vähän katsoa hänen peräänsä?” Yasuhiro heitti puoliksi vitsillä ja Saki nauroi hyvän tahtoisesti.
Kun ruoka oli syöty, Saki ohjasi Armakanin huoneeseensa, kun aikuiset siirtyivät biljardia pelaamaan. Armakan olisi mieluusti poistunut paikalta kokonaan, mutta eihän se käynyt päinsä.
”Istu johonkin, ja suljetko oven perässäsi kiinni?” Saki sanoi ja Armakan noudatti toisen pyyntöä. Tytön huone oli punaisen sävytteinen, moderneilla huonekaluilla sisustettu. Täysin erilainen, toisin kuin pojan oma huone.
Yllättäen Saki kääntyi ja alkoi puhumaan vakavalla äänellä:
”Vanhemmillani oli ihan taka-ajatus kutsuessaan teidät tänne”.
”Mitä? Mikä ajatus?”
”Siksi ajattelin ehdottaa sopimusta...”.
Miehet pelasivat viereisessä huoneessa biljardia ja naiset juttelivat. Tai oikeastaan Megumi puhui, Akio lisäsi jotain väliin ja Yasuhiro sekä Ishilly vain nyökyttelivät.
”Me ajattelimme hankkia biljardipöydän, onhan se nyt nuorekasta lyödä palloa. Toisin kuin pokeri tai muut korttipelit, todella vanhanaikaista”, Megumi höpötti ja Ishillyn teki mieli alkaa nauraa. He olivat niin toistensa vastakohtia. Mitenköhän Nobumurien naama venähtäisivät, jos saisivat tietää juuri haukkuneensa vieraitaan?
”Herra Nobumura, uskon, että teillä oli joku syykin kutsua meidät tänne?” Yasuhiro sanoi kyllästyttyään biljardiin. Nuorempi mies katsoi hetken hiljaa, kunnes pudotti pommin:
”Ehdottaisin, että lapsemme menisivät naimisiin yliopiston jälkeen”.
”Heistä tulisi hyvä pari”, Megumi kiirehti vakuuttamaan kun Ishilly jaYasuhiro vaikenivat.
”Enpä tiedä…” Ishilly sanoi. Hän ei pitänyt yhtään ajatuksesta. Eikä Yasuhirokaan ollut heti lyömässä kättä päälle.
”En haluaisi sopia mitään tällaista lastemme selän takana”.
”Voimme kutsua heidät tänne ja kertoa asiasta”, Akio sanoi ja huusikin heti perään tytärtään paikalle.
Teinit kuulivat kutsun ja Armakan katsoi epäuskoisena Sakia.
”Mieti ehdotustani”, tyttö sanoi ennen kuin ohjasi vieraansa heidän vanhempien luokse.
***
***
***
***
Ja näin uusi osa ennen kesäkuun loppua.
2.7.17. Kuvia saan näkyviin vähän kerrassaan.... -.-
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.