***

***

***

***

Armakan oli viimein päässyt pois kuntoutuksesta, mutta kävi silti vähintään kerta viikkoon Klubitalolla. Käynnit olivat ihan mukavia, vaikka Armakan ei edelleenkään kokenut itseään kovin sosiaaliseksi. Mutta ei niistä mitään haittaakaan ollut.

Mies alkoi olla ihan tyytyväinen elämäänsä ja sen pystyi myös näkemään. Silmät olivat alkaneet saada eloa ja väsymyksen varjot olivat pikku hiljaa alkaneet haalistua. Matkaa oli vielä pitkästi edessä, johon mahtuisi romahtamisia ja onnen hetkiä. Ainakaan Armakanin ei tarvinnut yksin kohdata huomista.

He olivat Ryoan kanssa saaneet sovun aikaiseksi ja Armakan oli muuttanut toisen pieneen asuntoon. Ryoa kävi töissä ja huolehti Armakanin voinnista sekä lääkityksestä. Armakan itse kun ei kovinkaan mielellään mitään pillereitä syönyt. Heidän elämänsä rullasi tasaisesti eteenpäin.

Armakan piti paljon yhteyttä lapsiinsa sekä vanhempiinsa. Erityisesti isä oli hieman järkyttynyt poikansa suuntautumisesta, mutta viime vuosien tapahtumat olivat antaneet lisää painoarvoa asioille, eikä Yasuhiro tai Ishilly nähneet syytä sekaantua suhteeseen. Selvästikin Ryoa oli vain hyväksi ja Armakanin terveys oli etusijalla.

Myös Ryoa oli saanut tehdä paljon töitä omien ennakkoluulojensa kanssa, eikä kaikesta oltu vieläkään päästy sopuun. Mutta ei Armakan jaksanut puuttua ”kultapoju” nimitykseen.

***

***

Armakan vieraili myös vanhemmillaan pari kertaa viikossa, vähintään. Hänen piti rakentaa suhde lapsiinsa uudestaan, mutta vaivannäkö palkittiin. Ekaterina oli helppo tapaus ja tyttö yleensä juoksikin isäänsä vastaan ja hyppäsi syliin. Ikaruga seurasi hillitysti perässä.

Mutta kyllä esikoinenkin lämpeni aina pienen alkukankeuden läpi. Katkeruus oli alkanut hälvetä, muttei poistunut kokonaan. Mutta mitä vanhemmaksi Ikaruga kasvoi, sitä enemmän hän alkoi ymmärtää vanhempiensa tilannetta. Vaikka olihan siellä paljon, mitä hänkään ei tiennyt.

Aina kun Armakan vieraili, tytöt päätyivät lopulta kilpailemaan isänsä huomiosta. Mies saikin tehdä töitä huomioidakseen molemmat yhtä paljon. Mutta onneksi siihen asti oli vältytty suuremmilta riidoilta.

Armakan oli huomannut, kuinka muutamalla kannustavalla sanalla ja hymyllä sai tyttöjen mielialan piristettyä niin helposti. Mutta kyllä Ikarugakin huomasi, jos isä vähäänkään alkoi olla omissa maailmoissaan. Armakan pyrkikin aina siihen, että keskittyisi pelkästään tyttöihin ollessaan heidän kanssaan. Muut ajatukset saivat pysyä poissa sen ajan.

Välillä myös Yasuhiro tuli katselemaan tyttöjen taitojen näyttämistä isälleen. Ei vanhempi herra tohtinut tulla häiritsemään hetkeä, mutta hän koki hyvänolon tunnetta nähdessään lapsensa ja lapsenlapsensa niin iloisina. Nyt vanhemmalla iällä sitä tajusi, kuinka yksinäiseksi Armakanin on täytynyt tuntea itsensä.

Ishilly oli ehdottanut, kunhan ilmat ensin lämpenisivät, niin koko perhe lähtisi yhdessä retkelle. Siinä olisi jokaiselle yhdessäoloa lähentymistä. Vanhukset saisivat tutustua poikaansa ja tämän poikaystävään paremmin ja toisinpäin, sekä Armakan saisi viettää aikaa tyttöjen kanssa. Ehdotus saikin paljon kannatusta.

Armakan oli hyvin kiitollinen vanhemmilleen näiden avusta, mutta oli silti koko ajan varmistamassa, ettei mistään koituisi heille liikaa vaivaa. Vanhat tavat eivät kuole helposti, sillä Armakan ei koskaan halunnut olla taakka Yasuhirolle ja Ishillylle.

”Me kyllä ilmoitamme sitten, kun emme pysy enää tyttöjen perässä. Mutta tällä hetkellä sinun pitää keskittyä itseesi”, Yasuhiro sanoi ja käytti sitä äänensävyä, jolle ei paljon vastaväitteitä sanottu. Paitsi Ishilly, hänellä kun yleensä oli jotain vastaväitteitä.

”Isä, milloin tuut takas?”

”Onks sun pakko lähteä, etkö vois jäädä yöks?”

Joka kerta samat kysymykset kuului Ekaterinan ja Ikarugan suusta, kun Armakan teki lähtöä. Hän aina lupasi tulla takaisin ja jos ei pystynyt, niin sitten he ainakin puhuisivat puhelimessa niin kauan, että korvat kuumottaisivat sen jälkeen.

Ishilly ja Yasuhiro olivat luopuneet monista periaatteista siinä vaiheessa, kun tytöt olivat muuttaneet heidän luokse. Mutta eivät he jaksaneet enää tapella sen takia, etteivät tytöt halunneet syödä hummeria. Olivat kai tottuneet ”normaaliin” ruokaan, kuten hamppareihin, etteivät he kokeneet tarvetta hienostelulle.

Yasuhiro oli saanut totutella siihen, että pöydän ääressä käytiin vilkasta keskustelua, välillä puhuttiin suu täynnä ruokaa. Ishillylle tuli vain mieleen oma lapsuus, kun he kotona kilpaa kertoivat päivän kuulumisiaan. Oikeastaan Ishilly tuntui muistelevan jatkuvasti lapsuuttaan, kun tytöt juoksentelivat hänen ympärillään.

***

***

Armakanin elämä alkoi tasaantua mukavasti, hyviä jaksoja oli jo enemmän. Töihin paluutakin oli alettu jo miettimään, aluksi Armakan tekisi vain osa-aikaista työaikaa, mutta siitä sitten siirtyisi kokoaikaiseksi. Ryoa oli iloinen, sillä arki alkoi selvästi näyttää valoisammalta.

Tosin hieman yllättävä asia keskeytti miesten yhteiselon, kun Ishilly otti yllättäen yhteyttä. Vanhempien kunto oli alkanut jo heikentyä, eivätkä he enää millään pystyneet tai jaksaneet juosta tyttöjen perässä. Ja he molemmat kuitenkin kaipasivat ja tarvitsivat isänsä läsnäoloa. Ryoa oli hieman hermostunut, hän ei kokenut itseään mitenkään lapsi-ihmiseksi.

***

Armakan palasi aikaisemmin töihin ja Ryoa alkoi etsiä isompaa taloa. Eivät he kaikki neljä mitenkään voineet kauaa asua niinkin pienessä vuokra-asunnossa.

Oli se tytöillekin shokki muuttaa asumaan taloon, tai asuntoon, joka vastasi vain murto-osaa isovanhempien kartanosta. Ääneen he eivät kuitenkaan valittaneet, ainakaan heti. Ja sekin johtui varmasti vieraskoreudesta.

Ikaruga erityisenkin sai tehdä töitä, ettei näyttäisi pettymystään ulospäin. Totta kai hän halusi olla isänsä luona, vaikkei sitä ääneen myöntänytkään, mutta niin pieni asunto oli suuri pettymys. Ja siellä oli vain yksi kylpyhuone!

Huoli kylpyhuoneesta kuitenkin jäi taka-alalle, kun Ikaruga huomasi Ryoan seisovan isänsä takana hermostuneesti. Olivathan he nähneet toisiaan muutamaan otteeseen, mutta Ikaruga ei voinut sanoa pitävänsä miehestä. Mutta isänsä mieliksi, hän yritti tulla toimeen.

Ekaterina ainakin oli iloinen päästessään asumaan isänsä luokse, vaikka elo isovanhempien kanssa olikin ollut leppoisaa. Mutta tyttö kaipasi isäänsä ja Armakan tunsi herkistyvänsä, kun kuopus halasi häntä ensimmäisenä asiana päästyään sisälle ahtaaseen asuntoon.

***

***

Ikarugan murrosikä teki tuloaan ja se myös näkyi tytön käytöksessä. Erityisesti Ryoa tuntui saavan osansa teinin oikuista ja kaksikko oli jatkuvasti toistensa kurkussa kiinni. Ikaruga kieltäytyi edes ajattelemasta Ryoaa isäpuolenaan, vaikkei toinen ollut edes ehdottanut mitään sen kaltaista. Mutta koulussa asiasta sai kuulla ja johonkin se turhautuminen oli purettava.

Mutta heti kun Armakan asteli huoneeseen, sekä Ryoa että Ikaruga muuttivat käytöstään. Se oli kuin sanaton sopimus: ”älä lisää Armakanin stressiä”. Miehellä oli jo vaikeuksia pitää päänsä kylmänä töihin palattuaan, eikä kukaan kotona halunnut asioiden menevän huonoon suuntaan.

Mutta seinät olivat lähes paperia ja Armakan oli tietoinen toisten kinastelusta. Hän yrittikin puhua asioista molempien osapuolten kanssa, mutta ei se tuntunut auttavan. Ikaruga oli kyllä sivumennen maininnut, kuinka oman huoneen puute sai jokaisen hermot kireälle ja kyllähän Armakan sen ymmärsi. Isommalle asunnolle alkoi tulla jo kiire.

Ekaterina oli helpompi tapaus. Ei hänkään kutsunut Ryoaa muulla kuin tämän etunimellä ja tyttö usein ilmoittikin koulussa kiusaajilleen, että hänellä on tasan yksi isä. Mutta ei se myöskään sitä tarkoittanut, etteikö Ekaterina hyödyntäisi Ryoaa, toinen kun osasi hyvin auttaa häntä läksyissä. Ja pian mies saikin huomata auttavansa perheen kuopusta joka päivä matikan tehtävissä.

Armakan oli tyytyväinen, että asiat eivät olleet lässähtäneet pahemmin käsiin. Ainoastaan Ikarugan ja Ryoan kitka oli välillä tukahduttavaa, mutta ehkä sekin helpottaisi, kun muutto koittaisi. Kyllähän se alkoi Armakaniakin jo väsyttää, kun joka yö piti nukkua vuodesohvalla ja vessaan oli aina jonoa. Ruokailutilasta nyt puhumattakaan.

Ryoan asunto kun oli alun perin tarkoitettu sinkkumiehelle. Tuoleja oli vain kaksi, pieni sohva, yksi makuuhuone, jossa sentään oli pari sänky. Tilaa oli ylipäätänsä niin vähän neljälle hengelle. Tietenkin se toi heitä kaikkia lähemmäksi, kun omaa rauhaa ei ollut, mutta oli se myös hermoja raastavaa.

Armakan ei pitänyt ajatuksesta sohvalla syömisestä, mutta se oli lähes pakollista, jos illallista nautittiin koko perheen voimin. Mutta telkkarin piti pysyä kiinni, vaikka Ryoa joskus valittikin jonkun ohjelman menevän juuri silloin, kun he söivät.

***

Armakanin tehdessä myöhäistä iltavuoroa, Ryoa koki ison yllätyksen mennessään nukkumaan.

”Ekateria, jos et sattunut tietämään, niin sinun paikkasi on makuuhuoneessa”.

”Mutta Ikaruga potkii unissaan ja pudottaa lähes aina lattialle”, tyttö valitti, eikä Ryoalla ollut oikein vastaan panemista.

Niinpä yöllä kotiin tullessaan Armakan koki myös yllätyksen nähdessään, että hänen paikkansa oli jo täytetty vuodesohvalta. Hän ei olisi ihan heti uskonut, että Ryoa suostuisi nukkumaan kummankaan tytön kanssa samassa sängyssä.

Näky oli hellyttävä ja Armakan harkitsi jo hetken ajan kuvan ottamista, mutta hänen silmät tuntuivat sen verran raskailta, että sänky kuulosti paljon paremmalta vaihtoehdolta. Ehkä hän vielä joskus saisi mahdollisuuden ottaa vastaavanlaisen kuvan.

Ainoa vapaa paikka oli Ikarugan vieressä ja varovasti Armakan asettui makaamaan esikoisen vierelle. Hän tunsi itsensä onnelliseksi ja rentoutuneeksi. Kaikki tuntui olevan niin hyvin nyt.

Kunnes Armakan tunsi kipeän potkaisun sääressään. Tästä tulisi pitkä yö.

***

***

Ryoa heräsi äreänä valojen räpsähtäessä päälle. Hän vihasi aikaisia herätyksiä, varsinkin vapaapäivinä, mutta pienessä asunnossa se oli lähes väistämätöntä. Ekateria jo hyppi ylös sängystä ja mies tiesi, että kohta alkaisi huuto sekä tappelu kylpyhuoneen käytöstä. Niin kuin joka aamu.

He olivat asuneet jo hyvän tovin yhdessä, joten luulisi tyttöjen jo sopeutuneen yhteen kylpyhuoneeseen. Mutta näköjään se oli liikaa vaadittu. Oikeastaan, jopa Armakan joskus valitti Ryoan ottavan liian kauan vessassa. Ehkä se olikin sukuvika, tai sitten Armakan oli sisäisesti nainen.

”Milloin me muutetaan?” Ikaruga kysyi joka aamuisen kysymyksen Ryoalta. Varmaan ainoa kysymys ilman mitään vihamielisyyttä.

”Parin viikon kuluessa. Tuossa on kalenteri, voit merkata siihen muutto päivän”. Ehkä Ryoalla itselläänkin olisi opeteltavaa nasevien kommenttiensa suhteen.

***

***

***

***

Ja näin uusi osa jälleen uunista ulos. Olen mystisesti sairastunut flunssaan, mutta täällä ei pahemmin lepäillä. Paitsi ehkä viikonloppuna saan rentoutua, kun torstaina tulee toinen au pair tänne kaveriksi. Ja parin viikon päästä kolmas... 

Mutta osasta ei ole nyt kummoista sanottavaa. Klubitalo on oikeasti olemassa ja en jaksnaut keksiä sille jotain omaa nimeä. Jokainen voi itse googlettaa Klubitalon, jos haluaa.