Noniin, uusi osa luvassa. Pari seuraavaa osaa onkin jo valmiiksi kirjoitettu, enää pitäisi vain joskus julkaistakin ne. Mutta joka tapauksessa, tässä nyt osa 2.

***

***

***

***

Arba ja Asaka olivat aina yhdessä. He leikkivät yhdessä, opiskelivat yhdessä, joskus jopa nukkuivatkin yhdessä ja kävivät kylvyssä. He olivat ulkoisesti toistensa vastakohtia, mutta muuten heitä voisi luulla kaksosiksi, ainakin Romin ja Misakin mielestä.

Eizo jäi aina ulkopuolelle.  Aluksi tytöt pyysivät häntä mukaan leikkeihin, aikuisten painostuksesta, mutta poika aina kieltäytyi ujouttaan. Nyt häntä ei enää pyydetty mihinkään, Eizo katseli aina sivusta kahden ikätoverinsa touhuja. Hän oli hieman mustasukkainen, sillä kyllä hänkin halusi ystävän, jonka kanssa leikkiä.  Hänkin halusi olla hyvä ystävä Asakan kanssa.

Mutta poika ei uskaltanut koskaan pyytää tytöiltä päästä mukaan. Hän päätyi aina leikkimään yksin kulahtaneella nallella huoneen toisessa päässä. Arba pelotti häntä, mutta poika ei tiennyt miksi. Hän halusi kyllä tutustua Asakaan, tytöllä oli kauniin vaaleat hiukset ja lempeä katse, mutta Arba… Arba oli aivan toisenlainen.

Romi yritti aina välillä saada lapset leikkimään yhdessä, vaikka toisaalta pakottaminen ei ollut hyväksikään. Eizolle kuitenkin tekisi hyvää tutustua tyttöihin paremmin ja toisinpäin. Mutta Arba ja Asaka olivat niin pitkään olleet kahdestaan ja hioutuneet tiiviisti toisiinsa, joten kolmannen osapuolen oli tietysti vaikea tulla mukaan. Romia kyllä huolestutti tulevaisuus, kun tyttöjen pitäisi erkaantua toisistaan. Mitähän siitäkin mahtaisi tulla?

***

Iltaisin Arba ja Asaka juttelivat hiljaa yömyöhään asti. He suunnittelivat yhä tulevaisuuttaan. He halusivat malleiksi, tanssijoiksi, kuuluisiksi. He halusivat rahaa ja oman kodin. He halusivat tehdä mitä he itse halusivat. Molempien kuvitelmissa heidän tulevaisuutensa olisi täysin ruusuinen ilman piikkejä.

”Ja mehän pysytään ystävinä ikuisesti, vai mitä?”

”Tietysti, meitä ei erota mikään”.

***

***

Väki vaihtui lastenkodissa tasaiseen tahtiin. Uusi taapero, Hiro nimeltään, liittyi joukkoon kesän aikana. Misaki oli ottamassa tulokasta vastaan hyvästeltyään uuden parin. Yhden tullessa joukkoon aina toinen lähti. Silläkin kertaa pariskunta oli lähtenyt hyväksyttyään yhden lapsista. He hakisivat lapsen pariasiat hoidettuaan, missä menisi aikaa.

Sekin pariskunta oli ollut poikkeus ja adoptoinut yhden kolmesta lapsesta, Asakan. Olihan tyttö kaunis vaaleineen hiuksineen ja sinisin silminään. Arba oli täysin tuhoutunut ystävänsä menetyksestä, eikä Eizokaan sen iloisemmalta näyttänyt. Pojan mielestä Arba olisi saanut lähteä, jotta hän olisi voinut jäädä Asakan kanssa kahdestaan. Mutta toisaalta, kuka nyt Arbaa haluaisikaan.

Oppitunnitkin olivat tavallista hiljaisempia, vaikka Misaki yrittikin kannustaa ja piristää lapsia. Asaka oli kyllä iloinen päästyään perheeseen, mutta Arbasta eroaminen tuntui pahalta. Misakistakin tuntui pahalta katsoa tyttöjen surua. Yleensä hyväksytty lapsi olisi niin innoissaan, ettei malttaisi istua paikoillaan. Asaka taas näytti siltä, ettei tiennyt, mitä hänen pitäisi tuntea. Iloa perheestään vai surua ystävästään eroamisesta?

Arbakin yritti pysyä rohkeana, olla iloinen Asakan puolesta. Yleensä tyttö olisi katkera siitä, että taas joku hyväksyttiin, eikä häntä. Nyt hän oli surullinen, että Asaka vietiin häneltä. Se ei tuntunut reilulta. Ei heitä saisi erottaa toisistaan.

***

***

Asakan lähtöpäivä koitti ja hyvästellessään tytöt lupasivat etsiä toisensa myöhemmin. He toteuttaisivat vielä yhteiset haaveensa, kunhan olivat ylittäneet pienet esteet niiden tieltä. Arba onneksi tiesi, millä nimellä Asaka tulisi liikkumaan tulevaisuudessa, mutta tytön omasta kohtalosta ei voinut vielä kukaan sanoa varmaksi.

Asakan istuttua taksiin Arban pato murtui ja tyttö juoksi huoneeseensa itkemään. Asakaltakin pääsi muutama kyynel katsellessaan sateen kastelemaa auton ikkunaa. Hänen ottoäitinsä lohdutti ja lupasi tyttöjen vielä tapaavan toisensa joskus. Vaikka Asaka itki, oli hän kyllä onnellinenkin ihanista ottovanhemmistaan. Parempia hän ei olisi voinut toivoa.

***

***

Kesä vaihtui syksyksi ja Arba katseli masentuneena ikkunasta ulos, kun sade kasteli maan. Hän oli Asakan lähdön jälkeen vaan haahuillut ympäriinsä tekemättä varsinaisesti mitään. Alkoi tyttö jo hieman kyllästyä omaan tekemättömyyteensä, mutta ei hän osannut olla yksinkään. Leikkiminen oli paljon vaikeampaa yksin, kun kukaan ei ollut vieressä.

Arban ikkunasta ulos tuijottaminen keskeytyi, kun televisio räpsähti hänen vieressään auki. Jo hetken ajan hän luuli talossa kummittelevan, kunnes hän tajusi Eizon istuvan sohvalla. Poika oli niin hiljainen, huomaamaton, niin mitäänsanomaton. Mutta ehkä Arba voisi yrittää tulla toimeen pojan kanssa, olivathan he molemmat yksinäisiä tällä hetkellä.

”Hei Eizo, lähtisitkö ulos kanssani leikkimään? Vaikka rosvoa ja poliisia?” Poika säpsähti kuullessaan Arban puhuttelevan häntä. Nopea vilkaisu ikkunaan riitti kertomaan, että ulkona satoi yhä ja melko reippaasti vieläkin. Eizo katsoi tyttöön epäluuloisesti ja ilmoitti ulkona vallitsevasta säästä, ei kai kukaan nyt sateeseen menisi leikkimään?

”Mitä väliä? Laitetaan sadevaatteet niskaan ja hiippaillaan ulos. Romi ja Misaki ei kuitenkaan anna lupaa sateen takia. Voidaan muka sairastua, pah”, Arba selitti.

”Mutta sehän on kiellettyä!” Eizo lähes huusi ja tyttö läimäisi nopeasti käden hänen suulleen.

”Hiljaa! Minä tiedän kyllä, sehän tässä on hauskaa. Me ollaan aina tehty niin”.

Lopulta Eizo suostui ulos, vaikka Arba saikin laittaa puhelahjansa kunnolla käyttöön. Mutta taisi poikakin kaivata seuraa lopulta. Kaksikko menivät alakertaan, pukivat hiljaa sadevaatteet niskaansa ja hiipivät takaovelle. Heidän onnekseen Romilla ja Misakilla oli taas vaihteeksi kädet täynnä töitä ruuanlaiton ja taaperoiden kanssa, joten he eivät huomanneet kaksikon menoa ulos.

Arba ei ollut nauranut sitten Asakan lähdön jälkeen, mutta nyt iloinen naurun remakka täytti takapihan heidän leikkiessä rosvoa ja poliisia. Eizollakin oli hauskaa, eikä sade haitannut kumpaakaan.

Edes märkä hiekka ei haitannut heitä leikin yhteydessä. Molemmat pyöri hiekassa huoletta esittäessään kuollutta, vaikka nauruiltaan he eivät kyenneet olemaan liikkumatta.

Päivä ehti vaihtua iltaan, kun takaovelta kuului vihainen huuto:

”EIZO! ARBA! HETI SISÄLLE!” Leikki loppui heti ja kutsutut kääntyivät hitaasti ympäri nähdäkseen rasittuneen näköisen Romin seisovan ovella. Romi joutui käskemään vielä toistamiseen heidät sisälle, jolloin Arba ja Eizo tajusivat juosta kuuliaisesti ovelle.

***

Arba ja Eizo molemmat jäivät vailla jälkiruokaa ja heidät lähetettiin sänkyihinsä aikaisin. Arba oli siirtynyt Asakan pedille tämän lähdettyä ja katseli ikkunasta ulos pimeää pihamaata. Pitkästä aikaa hänellä oli ollut hauskaa, vaikka he saivatkin Eizon kanssa toruja. Arba ei voinut olla miettimättä, mitä Asaka mahtoi tehdä sillä hetkellä.

***

***

Arba ja Eizo alkoivat leikkiä yhdessä sen sateisen päivän jälkeen. Poika huomasi, ettei toinen ollutkaan niin pelottava ja outo, kuin hän oli aluksi luullut. Itse asiassa Arbahan oli oikein mukava ja hauskaa seuraa, ehkä vähän villi ja omapäinen, mutta hän kyllä otti huomioon ystävänsä. Enää ei Eizon tarvinnut kärsiä yksinäisyydestä.

Kaksikon arkea vain varjosti eräs masentava tosiasia. Kukaan ei ollut halunnut adoptoida heitä, joten heidän kohtalonsa oli päätyä sisäoppilaitokseen. He aloittaisivat lukuvuoden vähän myöhässä kuin toiset, mutta ainakin he pysyisivät yhdessä, mistä Eizo oli onnellinen. Häntä hirvitti sisäoppilaitokseen joutuminen, saati sitten, jos hän joutuisi menemään sinne yksin.

Arba tietysti rohkaisi Eizoa ja lupasi, että he pysyisivät yhdessä koko ajan. Hän ei jättäisi poikaa yksin nurkkaan murjottamaan, vaan ottaisi tämän kaikkeen mukaan.

”En minä murjota nurkassa”, Eizo mutisi närkästyneenä, mutta Arba ei kuunnellut hänen vastaväitteitä vaan jatkoi esitelmäänsä siitä, mitä he tulisivat siellä tekemään.

***

Iltapesujaan tehdessään Arba ei voinut olla kuitenkaan itse miettimättä, miksi kukaan ei halunnut adoptoida häntä. Hän teki peilin edessä ilmeitä ja hymyili kirkkainta hymyään, sitä samaa hymyä, jota hän aina esitteli pariskunnille.

Hymy kuitenkin hyytyi ja Arba vain tuijotti peilikuvaansa. Ehkä kukaan ei halunnut häntä sen takia, miltä hän näytti. Jo pelkästään Arban silmät olivat erilaiset, harvinaisemmat, kylmät, vaikka kuinka tyttö yritti olla ystävällinen ja hymyilevä, pysyivät hänen silmänsä kylmän värisinä. Sitten oli vielä ne kirotut naarmut, jotka hän oli jo saanut pienenä lapsena asuessaan vielä vanhempiensa luona. Naarmut, jotka pysyisivät ikuisesti hänen kasvoillaan.

***

***

Eräänä iltana Romi ja Misakin olivat saaneet nuorimmat lapset ajoissa nukkumaan ja rentoutuivat olohuoneen sohvalla. Arba ja Eizo pelasivat keskenään shakkia ja keskustelivat tulevaisuudestaan. Romi ja Misaki kertoivat asioita heidän tulevasta asuin paikastaan, sisäoppilaitoksesta. Sanat tosin tuntuivat ulkoa opituilta ja kaunistelluilta.

Arba ei juuri kuunnellut aikuisten kertomusta, samat sanat ovat kuuluneet joka kerta, kun joku on päätynyt sisäoppilaitokseen. Eizo oli tarkkakorvaisempi, eikä pojan peli tahtonut sujua niin hyvin, kun keskittyminen kohdistui enemmän Romin ja Misakin kuuntelemiseen.

***

***

Arbasta aikuisten kertomukset olivat outoja ja opeteltuja sanoja, joten tietokone vuorollaan tyttö päätti tarkistaa ihan netistä, mitä koulusta sanotaan. Eizo oli vähän ymmällään, sillä hänestä Romin ja Misakin kertomus koulusta ei ollut niin paha, mitä Arba väitti.

Kaksikko kuitenkin tutkivat netin syövereistä tietoa sisäoppilaitoksesta, paikan omilta kotisivuilta, kaikki jutut, missä mainitaankin koulu ja erilaiset blogit sekä keskustelupalstoilta.  Varsinkin keskustelupalstojen perusteella koulu oli aivan erilainen paikka, mitä Romi ja Misaki olivat väittäneet. Suurin osa oppilaista oli käytöshäiriöisiä, laitoksista tai muista vastaavista paikoista. Pienempi osa oli Arban ja Eizon lailla lastenkodeista ja orpokodeista.

Eizo joutui aivan paniikkiin luettuaan sivuja ja poika pelkäsi jopa kuolevansa sinne sisäoppilaitokseen.

”Älä nyt hupsi, et sinä kuole siellä”, Arba rauhoitteli, huonoin tuloksin.

”En minä sitä kiellä, etteikö siellä voisi olla vaikeaa, mutta ei kukaan kuole siellä. Paitsi oman käden kautta, mutta ei sinua kuitenkaan tapeta”, Arba sanoi ja Eizo lopetti käsiensä vääntelemisen.

”Mutta siellä on varmasti ihan älyttömän väkivaltaisia nuoria ja minä olen tällainen rimpula, ja ja …”

”Rauhoitu!” Arba keskeytyi toisen alkavan puhetulvan. Pojan kasvoilla oli silti säälittävä ilme ja Arba sai rasittaa harmaita aivosolujaan keksiessään parhaimman tavan rauhoittaa sekä rohkaista poikaa. Eizon itseluottamus oli pohjalukemissa, joten kovinkaan helppoa ei ollut saada häntä rohkaistua.

”Älä murehdi, mehän ollaan ystäviä. En minä jätä sinua siellä yksin”, Arba lopulta sanoi ja halasi toista. Eizo lopulta näytti rauhoittavan ja loihti kasvoilleen vaisun hymyn.

”Lupaatko?”

”Lupaan”.

***

***

Viimeisinä iltoina kaikki lapset viettivät aikaa puuhapöydän ääressä, Motoko ja Hirokin olivat kasvaneet ja pari uutta taaperoa oli liittynyt muuttuvaan perheeseen. Eizo yritti pitää hymyn kasvoillaan, mutta jatkuva pelko nousi hänen rinnassaan suuremmaksi ja suuremmaksi, mitä lähemmäksi hänen ja Arban lähtöpäivä koitti.

***

***

***

***

Tällainen osa tällä kertaa. Katotaan, jos saisin hieman nopeammin seuraavan osan julki. Kommenttia, mitään sanottavaa? :)