***

***

***

***

Vaikka Ikaruga oli muuttanut takaisin isänsä luokse, ei nuori äiti silti tullut toimeen Ryoan kanssa. Kaksikon persoonet eivät vain kerta kaikkiaan menneet yks yhteen ja samalla he tekivät elämisestä hankalaa niin toisilleen kuin muillekin.

Armakan ei olisi jaksanut enää kuunnella sitä ainaista riitelyä ja Ekaterina oli isänsä kannalla. Ryoa valitti Ikarugalle tämän laiskottelusta. Ikaruga valitti siitä, että Ryoa puuttui hänen elämäänsä. Ekaterinan piti opiskella, mutta eihän se onnistunut tappeluiden kesken.

”Kertokaa sitten, kun täällä voi lukea rauhassa!” Ekaterina tiuskaisi ennen kuin paiskasi huoneensa oven kiinni. Armakan huokaisi syvään, koska pian hän saattoi kuulla Hirameran itkua. Hän alkoi olla liian vanha näihin riitoihin.

Armakan ymmärsi kyllä Ryoan turhautumisen. Ei hän itsekään pitänyt siitä, että esikoinen vain loikoili kotona tekemättä mitään. Ikarugalle oli liian helppoa sopeutua siihen, että kaikki tuli valmiina eteen. Ja tyttö ei selvästi kokenut työntekoa tarpeelliseksi, koska ”isi maksaa”.

***

Armakan yritti puhua asiasta tyttärelleen, mutta tämä oli aina paljon kiinnostuneempi muista asioista. Hän yritti saada Ikarugan kouluun, mutta arvosanat olivat niin huonot, että toisten kiinni saaminen alkoi olla mahdotonta. Töitä taas oli haastava saada ilman minkäänlaisia papereita.

Armakan silti yritti saada tytärtään töihin, edes johonkin pieneen hommaan. Kunhan Ikarugalla olisi edes jotain, eikä vain kotona makaaminen. Hän voisi auttaakin tytärtään papereiden täyttämisessä ja jopa töiden etsimessä. Kyllä hänkin tunsi ihmisiä, jotka voisivat tarjota yksinkertaisia tehtäviä.

Mutta Ikaruga ei kiinnostunut.

”En mä halua mitään nastojen paketointia tehdä koko loppuelämäni”.

Ryoalla alkoi mennä lopullisesti hermot Ikarugaan. Häntä ärsytti, kuinka tällä ei ollut minkäänlaista kunnianhimoa elämäänsä kohtaan. Ja hän oli jo sentään äiti, minkälainen Hiramerastakin kasvaisi, jos äiti vain makasi sohvalla ja söisi sipsejä?

Niinpä Ryoa antoi uhkavaatimuksen: etsi töitä tai pakkaa kamasi. Luulisi sen edes hieman hätkähdyttävän Ikarugaa, vaikka Ryoa tiesi, ettei voisi heittää tyttöä pihalle ilman tietoa, että tällä olisi katto päänsä päälle. Armakan voisi olla vihainen, eikä Ryoa halunnut sitä. Mutta Ikarugan ei tarvinnut sitä tietää.

Tyttö rupesikin etsimään töitä, hyvin laiskasti tosin. Hän ei jaksanut paneutua asiaan, mutta pois muuttaminenkaan ei kiinnostanut. Ekaterina päätti viimein lisätä lusikkansa soppaan ja hieman motivoida siskoaan asian suhteen, kerta vanhemmista ei siihen ollut.

”Kai sä haluat tarjota Hirameralle paremman elämän? Olla esimerkillinen äiti?” Ekaterina kysyi, ei hän itsekään voinut tajuta sitä, kuinka laiska hänen sisarensa osasi olla. Toinen vain hymisi vastaukseksi, ei jaksanut edes noteerata Ekaterinan läsnäoloa.

”Voi Hiramera, ei ole elämä helppoa sinullekaan”, Ekaterina mutisi siskon tytölleen. Hän näki silmäkulmastaan Ikarugan vilkaisevan heihin päin, muttei edelleenkään sanonut mitään. Mutta nyt Ekaterina oli saanut hänen huomion kunnolla.

”Tiedätkö Ikaruga, valitit silloin kun tulit takaisin, että Denji oli ihan kuin äiti. Mutta myös sun käytös on niin kamalan tuttua. Oot ihan kuin äiti”, Ekaterina totesi leikittäen Hirameraa. Ikaruga oli järkyttynyt sisarensa sanoista. Syystäkin, ei hän halunnut edes muistuttaa äitiään. Ulkoiset piirteet olivat ihan tarpeeksi hänelle.

”Isä kertoi, että äiti kans vain makoili sohvalla, ei hakenut töitä. Sä teet ihan samaa. Et ehkä itse huomannut, koska omaa käytöstään on vaikea huomata, varsinkin jos se on negatiivista”.

Ikarugan katse palasi siskostaan takaisin koneen ruutuun, jossa komeili työpaikka ilmoitus. Ekaterina poistui huoneesta yrittäen salata hymyn. Ehkä hän oli onnistunut motivoimaan sisarensa. Koska loppujen lopuksi, Ikaruga halusi olla parempi kuin Saki.

Ekaterinan sanat kaikuivat Ikarugan korvissa. Sisko oli oikeassa, ettei hän ollut koskaan ajatellut itse käyttäytyvänsä kuten äiti. Tai ehkä Saki oli alkanut liikkua enemmän ulkona Ikarugan ollessa vanhempi, eikä siksi muistanut niitä laiskottelu päiviä. Mutta se riitti, Ikaruga löysi taistelutahtonsa.

Hän halusi olla parempi äiti. Hän halusi Hirameralle paremman lapsuuden. Ja hän halusi näyttää kaikille pärjäävänsä yksinkin.

***

***

Ikaruga alkoi viimeinkin etsiä aktiivisestit töitä ja Armakan oli auttanut työhakemusten kirjoittamisessa. Muutamaan haastatteluunkin tyttö pääsi, mutta yleensä kun sanat alle vuoden ikäisestä lapsesta tuli suusta, niin asenteet muuttuivat. Kovinkaan moni ei tuntunut haluavan palkata teiniäitiä tai yksinhuoltajaa, kumpi lienee syynä.

Ei ollut helppoa olla teiniäiti. Silloin kohtasi niin paljon ennakkoluuloja ja kaikessa pitäisi olla täydellinen. Ikaruga tiesi sen olevan mahdotonta, mutta ainakin hänellä oli täydellinen tyttö. Ja hänellä oli aina hoitaja Hirameralle, jos tarvetta vain olisi.

***

***

Ikaruga sai lopulta paikan levykaupan myyjänä ja ensimmäisen palkan tultua Armakan auttoi tytärtään tekemään budjetin. Ikaruga rupesi säästämään omaa asuntoa varten, koska tytölle olisi hyvä päästä kokeilemaan omia siipiään jossain vaiheessa. Ja Armakan halusi rauhaa kotiinsa, vaikka rakastikin esikoistaan ja lapsenlastaan kovasti.

Armakan oli ylpeä. Hän ei tiennyt, mitä Ekaterina oli sanonut, mutta selvästi se oli saanut asioihin vauhtia. Hän vain toivoi, että Ikaruga jaksaisi pitää motivaationsa korkealla, eikä luovuttaa. Tyttö oli hieman liian mukavuudenhaluinen.

Ikaruga tunsi itsensä yhä yksinäiseksi. Hänellä ei ollut kavereita, töissä hänellä oli kohteliaat välit työtovereihin, mutta tuskin niistä mitään ystävyyssuhteita syntyisi. Hän toivoi välillä edes Denjin soittavan, ehkä jopa pyytävän takaisin, mutta sitä puhelua ei koskaan tullut.

***

***

Ekaterina oli aloittanut viimein yliopiston ja tyttö rakasti sitä heti sinne astuttuaan. Hän oli yllättynyt kaikki valitsemalla pääainekseen filosofian, mutta Armakan epäili tytön vielä vaihtavan sitä vuosien kuluessa.

Ekaterina jaksoi opiskella ahkerasti, pitää arvosanat korkealla, mutta myös soitella kotiinkin päin. Myös Sakin kanssa tuli juteltua puhelimessa ja äiti varoittikin asioista, joita ei kannattanut tehdä. Hän oli tehnyt, eikä niistä yleensä mitään hyvää syntynyt.

Jaksoi Ekaterina myös pitää hauskaa ja huolehtia kunnostaan kaiken sen pänttäämisen ohella. Läheinen luistinrata oli tullut nuoren naisen suosikki paikaksi ja siellä piti päästä pari kertaa viikossa käymään. Opiskelukin sujui paremmin, kun aivoja hieman tuuletti.

Sosiaalisia taitojakin tuli pidettyä yllä. Ekaterina ei muutenkaan ollut niitä tavallisia lukutoukkia, jotka vain hautautuivat kirjoihin. Hän piti muille puhumisesta ja yhdessä pänttäämisestä. Hänen piti päästä välillä puhumaan ihmisille, olivat he sitten tuttuja tai tuntemattomia.

Ekaterina soitti kerran viikossa kotiin. Hän kertoi aina isälleen ja siskolleen, mitä oli tehnyt. Myös Ryoan kanssa tuli juteltua välillä, mutta eniten isän kanssa tuli turistua. Ikaruga harvoin halusi tulla puhelimeen, hän oli hieman kateellinen siskolleen, kun tämä sai elellä niin vapaasti.

Miehet olivat tyytyväisiä asioiden kulusta. Ikaruga alkoi pikku hiljaa saada otetta elämästään ja Ekaterina seurasi unelmiaan. Tietysti Armakan oli hieman surullinenkin, kun tytöt olivat jo niin kasvaneita. He eivät tarvinneet häntä enää niin usein ongelmiinsa. Ryoa taas oli ehkä jopa helpottunut. Vaikkei hän ole edes yrittänyt olla mikään isäpuoli, niin silti hänelläkin oli ollut vastuuta tytöistä.

”Mitäköhän tässä nyt pitäisi tehdä? Ikarugakin pystyy pian muuttamaan omilleen…” Armakan mutisi eräänä iltana Ekaterinan kanssa juteltuaan.

”Keskittyä itseesi. Lopultakin. Tai sitten meidän pitäisi mennä taas matkoille”, Ryoa totesi. Armakan vain naurahti. Ei hän kyllä voisi koskaan lopettaa tytöistä huolimatta. Ei ennen kuin aika hänestä jättäisi.

***

***

***

***

Ja näin marraskuun alun kunniaksi uusi osa. Enää kolmisen kuukautta ja palaan takaisin Suomeen :o Ja aloittelenkin sitten uutta tarinaa ;)