***

***

***

***

Armakan jäi henkiin, eikä tiennyt pitäisikö iloita vai surra. Ainakin aluksi hän oli ollut harmissaan, kun Ryoa, syystä tai toisesta, oli jälleen ollut yömyöhään liikenteessä ja estänyt Armakanin aikeet hukuttautumiselle. Eikä asiaa voitu siihen jättää, vaan Armakan joutui osastolle ja siitä kuntoutukseen.

Paikka oli ankea, vaikka sitä yritettiinkin piristää muutamalla hassulla taululla ja kasvilla. Armakan ei tiennyt, miten niinkin ankea paikka pystyisi muka auttamaan ketään, mutta ehkä se johtui sitten työntekijöistä ja kaikesta siitä, mihin he ”pakottivat” asukkaitaan.

Armakan ei tiennyt, miten niiden keskustelujen pitäisi auttaa, mutta ainakin hän sai tukea ja neuvoa. Jos hän siis halusi sitä pyytää, vaikka työntekijät tuntuivatkin olevan aika hyvin perillä, mitä hänen elämässään tapahtui. Eropaperitkin he toimittivat hänelle, kun Armakan oli siitä puhunut.

Armakanilla kävi ainoastaan yksi vieras, Ryoa. Mies olikin tullut nopeasti tutuksi henkilökunnalle ja oli, Armakanin luvalla, hyvin perillä entisen heilansa asioista. 

”Armakan, vieraasi on taas saapunut. Te voittekin käyttää tätä huonetta, jos haluatte”, hoitaja sanoi, ennen kuin jätti miehet keskenään. Armakan oli noussut sohvalta, mutta saikin istua alas saman tien.

Miesten välit olivat alkaneet pikkuhiljaa lämmetä, sillä he olivat saaneet asioita selviteltyä. Ryoa myönsi olleensa nuorena liian ylpeä myöntämään, että oli oikeasti välittänyt Armakanista, mutta uskoi tämän taustan vielä pilaavan heidän suhteensa. Armakan puolestaan oli asioista yhtä pihalla kuin ennenkin, mutta ainakin hymy oli löytänyt paikkansa uudestaan. Joskaan ei yhtä kirkkaasti.

***

***

Ikaruga oli saanut, tai joutunut, ottamaan enemmän vastuuta kotona isänsä lähdön jälkeen. Hän joutui olemaan melkein toinen äiti siskolleen, kun oikea huiteli ties missä. Lastenhoitajakaan ei enää käynyt, kun palkkaa ei meinannut kuulua. Tytöt jäivät kolmestaan äitinsä kanssa.

Onneksi Ekaterina oli kuitenkin sen verran pieni, ettei ihan täysin ymmärtänyt, mitä ihmettä oli meneillään. Tietysti tyttö itki iltaisin ja öisin vanhempiensa perään, mutta saikin sen sijaan väsyneen ja ärtyisän isosiskon. 

”Äiti, taasko sinä lähdet johonkin? Etkö voisi jäädä kotiin?” Ikaruga kysyi huomatessaan jälleen kerran Sakin tekevän lähtöään johonkin.

”Ei, tehän pärjäätte täällä? Hyvä”.

Jos Saki ei ollut jo aiemmin menettänyt otettaan elämästään, niin nyt hän viimeistään oli. Armakan oli kuitenkin hoitanut suurimmaksi osaksi heidän raha-asioita, mutta nyt Saki joutui tekemään sen itse. Eikä hän hallinnut sitä, ei sitten yhtään. Ja eropapereiden tultua Sakista tuntui, kuin maa olisi viety hänen jalkojen alta. 

Ikaruga itki usein yksin huoneessaan. Hän oli niin katkera kaikille. Äidilleen, koska tätä kiinnosti muut miehet enemmän. Isälleen hän oli katkera, kun oli jättänyt heidät yksin. Siskolleen, kun tämä sai vapaasti itkeä ja parkua, mutta Ikarugan piti olla rohkea ja vahva. Hän oli katkera kaikille.

Sakilla ei tuntunut olevan enää mitään hävettävää. Hän vapaasti kutsui miehiä luokseen, eikä jaksanut enää välittää kaupungilla kulkevista juoruista. Aivan kuin Sakilla ei olisi enää mitään menetettävää. Arvostus oli kadonnut, maine oli mennyttä, Armakan oli mennyt. Kaikki, poissa.

***

Ekaterina oli paljon vailla huomiota, usein tyttö torkahteli minne sattui, kun oli ensin hyvän tovin huutanut kurkku suorana. Ikarugakaan ei voinut olla koko ajan vahtimassa siskoaan ja juosta tämän perässä. 

Saki ei tuntunut edes huomaavan kuopustaan, ellei tyttö tullut jalkojen viereen itkemään naama punaisena. Naisen omatunto kolkutti niin pahasti, että helpotusta oli yritettävä löytää muilla tavoin. Saki tiesi, ettei hänestä ollut pitämään perhettä kasassa, mutta ei osannut myöskään tehdä asialle mitään.

***

Ikaruga vain toivoi ihmettä. Hän ei halunnut koko lapsuuttaan elää näin, siivoten aikuisen ihmisen sotkuja. Huolehtia siskostaan, kun äiti ryyppäsi ja juhli, tai sitten velloi itseinhossaan sängyssä. Ikaruga toivoi, katkeruudestaan huolimatta, että isä tulisi kotiin ja kaikki ongelmat katoaisi.

Mutta isä oli toipumassa, Ikarugalle ei oltu kerrottu, mitä kaikkea hänen isällään oli. Kai se jotain vakavaa, kun äitikin oli muuttunut niin vakavaksi. Mutta ei se Ikarugan vihaa silti poistanut. 

Ja pitäisihän aikuisten tajuta, kerta niin viisaita ja osaavia ovat, että Ekaterina tässä eniten kärsii. Hyvä jos aina edes kehtoon pääsee, kunnes Saki havahtuu hetkeksi todellisuuteen ja huolehtii kuopuksen tarpeista. Oli äiti joutunut opettelemaan vaippojenkin vaihdon, vaikkakin vastentahtoisesti.

***

Heidän kotinsa oli kaaoksen vallassa. Likaisia astioita ja pilaantunutta ruokaa pöydillä. Haisevia vaippoja tuttipulloja pitkin lattiaa. Laskut oli pinottu pöydälle ja piha oli alkanut rehottaa. Torakoita juoksenteli ympäriinsä. Siivooja ja puutarhuri olivat lopettaneet lastenhoitajan tavoin, kun palkkaa ei voitu enää maksaa.

Saki yritti selvitä päivästä toiseen ilman, että joutuisi viranomaisten kanssa tekemisiin. Hänellä oli alkanut neuvot loppua, kunnes lopulta, kesken unien, hänen mieleensä juolahti vihoviimeinen oljenkorsi.

***

***

Armakan oli yllättynyt, kun eräänä päivänä laitoksen ovista sisään asteli Ishilly. Vanha rouva vilkuili ilmeettömänä ympärilleen, kunnes paikansi poikansa muiden asukkaiden joukosta. Armakanin pasmat menivät viimeistään siinä vaiheessa sekaisin, kun hän päätyi äitinsä rutistettavaksi.

”Uskallapas tehdä jotain vastaavaa toisen kerran…”

Armakan ohjasi äitinsä huoneeseen, jota käytettiin paljon silloin, kun oli keskusteluja tai kokouksia. Ainakin siellä oli mukavat sohvat ja yleensä ihan rauhallista. Ishillyllä oli tosin tavalliseen tapaansa jotain sanottavaa sisustuksesta, eikä brunette voinut olla hymyilemättä toisen motkotuksille.

Ishilly jäi kuitenkin vielä paasauksensa jälkeen hiljaisena tuijottelemaan edessään olevaa taulua. Armakan ei voinut olla ihmettelemättä, minkä takia hänen äitinsä olisi yllättäen tullut käymään.

”Armakan, olen pahoillani, etten ole tullut aikaisemmin käymään. Tässä on ollut paljon kiirettä. Eläkeläinen ei todellakaan ole vapaa… Isäsikin olisi mielellään tullut, mutta sairastui flunssaan. Ja kotona on paljon… no, valmisteluja”, Ishilly selitti. Armakan oli hämmentynyt, sillä rehellisesti ottaen hän ei ollut edes odottanut vanhempiensa vierailevan ollenkaan.

”Eihän tässä mitään…”

”Höpö höpö! Vanhempien tehtävä on huolehtia lapsistaan, vielä silloinkin kun he ovat aikuisia. Valitettavasti tämän ymmärtämisessä meni… köh… aikaa”.

”Tuota…”

”Mutta oli minulla asiaakin. Saki otti yhteyttä, kertoi teidän eronneen, mikä on hyvä asia muuten, ja pyysi meidän apua. Ei rahallisesti, mutta lupasimme ottaa tyttönne huostaan. Nyt sinun pitää rauhassa keskittyä itseesi, eikä tytöistä tarvitse enää huolehtia”, Ishilly kertoi ja Armakan tunsi, kuinka hänen hartiat kevenivät heti. Kieltämättä hän oli murehtinut lastensa kohtaloa.

”Kiitos…”, Armakan aloitti, mutta tuli jälleen keskeytetyksi:

”Meidän velvollisuutemme, teemme sen ihan mielellämme, älä siitä murehdi. Voit käydä aina tapaamassa heitä, mutta olisi parempi, että otat huoltajuuden vasta sitten, kun olet täysissä voimin. Ja siitä puheen ollen, onko sinulla mitään suunnitelmaa, miten jatkat tästä eteenpäin? Ja voisit myös viimein kertoa, minkä ihmeen takia nait Sakin?”

”Tuota… Olen minä hieman miettinyt, miten tästä eteenpäin. Minulla on… ystävä, jonka luokse voin mennä sitten asumaan. Hän on käynyt täällä ja olemme jutelleet asiasta. Hän ehdottikin sitä”, Armakan selitti ja jatkoi kertomalla hänen ja Sakin draamaa alusta loppuun. Tai sen minkä hän itse osasi kertoa.

”Voi poikakulta, vähemmällä olisit päässyt, jos olisit kertonut meille”, Ishilly huokaisi.

”No, kaipa sitä voi myös syyttää meitä, taisimme aikalailla määrätä asioitasi. Isäsi on sellainen, tiedäthän… Mutta äitinä haluan kuitenkin ensisijaisesti sinun hyvinvointiasi. Joten toivon, että jatkossa meidän kommunikointimme toimisi paremmin. Me yritämme kuunnella”, Ishilly päätti puheensa ja Armakan oli herkistymässä koko tilanteesta. 

Armakan saattoi äitinsä ulko-ovelle ja yllätti heidät molemmat halaamalla vanhaa rouvaa. Ishilly lupasi vähintäänkin soitella, sillä heidän piti valmistella tyttöjen muuttoa. Armakan oli tyytyväinen, oli mukavaa saada kunnon puhevälit vanhempiin, lopultakin.

***

***

Niinpä Hashiyaman sukukartanoon alkoi jälleen tulla hieman elämää.

Ikaruga oli yllättynyt, kun eräänä päivänä äiti kertoi suuret uutiset: Tytöt muuttaisivat isän vanhemmille. Siellä palvelu pelasi ja lapset saisi olla lapsia, eivät Ishilly ja Yasuhiro enää viitsineet lähteä suunnittelemaan toisten tulevaisuutta. Oli heidänkin aika ottaa rennommin.

Ekaterina oli enemmän hämmentynyt kaikista muutoksista, mutta tottui nopeasti. Hän ei muistanut isää kunnolla, eikä hirveästi äitiäkään, mutta ei myöskään ujostellut leikkiä kartanon sisällä. Ekaterina oli lapsi, joka ei muistanut elämänsä synkimpiä aikoja.

Ishilly ja Yasuhiro olivat tyytyväisiä. Kartano olikin alkanut tuntua hiljaiselta, vaikkei Armanakaan koskaan pitänyt ääntä. Mutta tämä olikin vähintä, mitä he voisivat pojalleen tehdä. Ehkä he syyttivät itseään siitä, miten asiat olivat menneet. Että he olivat melkein joutuneet hautaamaan ainoan lapsensa.

***

***

***

***

Ja näin loppusanoiksi niille, jotka hämmästelevät Yasun ja Ishillyn suunnanmuutosta: näin kerran dokkarin yhestä laulajasta, joka kertoi oman isänsä olleen huono isä lapsilleen, mutta hyvä isoisä lapsenlapsilleen. Joten vähän siitä tuli vaikutteita. Ja kyllähän Yasu ja Ishilly olivat välittäneet Armakanista, mutta eivät ns. normaalilla tavalla. Tai osoittaneet sitä kunnolla, vaan hieman väärällä tavalla. Tällaista loppu analysointia :)