***

***

***

***

Armakan katseli Ikaruga sylissään uuden perheen jäsenen pyörimistä kehdossaan. Yöt olivat hankalia. Ikaruga halusi koko ajan huomiota ja kuopus oli näköjään yökukkujia, joita ei hevillä saanut tuuditettua uneen. 

Heidän toinen tyttö, samat piirteet omaava kuin Ikarugakin, oli saanut nimen Ekaterina. Armakan sai käyttää kaikki taitonsa, joita nyt ei kovinkaan paljoa ollut, että sai kuopuksen nukahtamaan.

Ikarugalla oli myös joku vaihe meneillään, ettei siihen omaan petiin voinut nukahtaa. Armakan joutui kanniskelemaan esikoistaan sylissään niin kauan, kunnes tämäkin oli vaipunut unimaailmaan. Ja joskus siihen saattoi mennä jopa tunteja, kun Ikaruga oikein sille päälle sattui.

***

***

Sakin ja Armakanin välinen suhde oli melko pahassa tilassa jo. Siinä äiti teki mitä halusi, meni milloin ja mihin halusi, ja isä jäi kotiin huolehtimaan lapsista sekä tienaamaan rahaa. Rahaa, jotka menivät laskuihin, siivoojaan, puutarhuriin, lastenhoitajaan sekä Sakin kustannuksiin. 

Tieto Sakin vanhempien yrityksen romuttumisesta oli kerinnyt levitä jo laajalle, eikä nainen halunnut maineensa pilaantuvan entisestään, mitä se jo oli. Ja se tarkoitti, että hänen oli näytettävä julkisesti voivansa elää yhä, miten halusi. Käyttää rahaa mihin halusi ilman mitään tunnon tuskia.

Eikä hänellä ollut mitään ongelmaa flirttailla julkisesti. Ehkä häntä saatettiin kutsua huoraksi, mutta sentään hän ei ollut köyhä huora. Kyllähän Armakanin tiedettiin käyvän työssä ja saaneen ylennyksenkin huippu salaisiin tehtäviin, mikä tarkoitti, että rahaa tuli ihan mukavasti.

Saki ei edes halunnut ajatella joutuvansa joskus asumaan vuokra-asunnossa, käyvänsä jossain pikaravintolassa syömässä, ostavansa vaatteita kirpparilta ja erityisesti tekevänsä töitä. Tiukentuneesta rahatilanteesta huolimatta hän kävi hienoissa ravintoloissa syömässä seuralaistensa kanssa ja jopa maksavansa näiden aterian. Ettei varmasti tule puhetta heidän köyhtymisestä.

Saki sai pukeutua hienosti, laittaa itseään nätisti ja esiintyä ihmisten edessä edustavassa kunnossa. Vielä jos hänen seuralaisensa pystyisivät aina samaan, eivätkä ilmaantuisi hienoihin ravintoloihin lappuhaalareissa ja tilaisivat munakkaan ruuaksi.

Saki halusi elää ilman vastuuta. Oli aina halunnut elää, vaikka häneltä oltiinkin odotettu jotain ihan muuta.

***

Perheellä kävi yhä palkattu lastenhoitaja. Armakan kun kävi töissä ja Saki… No, Saki oli Saki. Hän ei yhä kyennyt vaihtamaan vaippoja ja saattoi hävitä kodistaan päiväsaikaan kaupungille tuulettumaan. 

Armakanin mielestä lastenhoitaja oli kuitenkin yksi rahasampo, mistä voisi huoletta päästä eroon. Jos hän vain voisi luottaa siihen, ettei Saki katoaisi miehensä töissä ollessa pois paikalta. Mutta Armakan ei voinut luottaa siihen, eikä hän halunnut joutua sosiaalityöntekijän kynsiin.

Saki ei tuntunut ymmärtävän sitä tosiasiaa, etteivät he voineet elää yhtä leveästi kuin ennen. Hän ei voinut käydä joka kuukausi manikyyrillä, pedikyyrillä, kampaajalla, kasvohoidossa tai muissa rentoutumishoidoissa. Hän ei voinut ostaa joka kuukausi uutta laukkua, jota ei edes käyttänyt. 

Armakanin palkka riittäisi hyvin, jos he eläisivät, niin kuin normaali kansalainen. Tekisivät itse kotityöt, hoitaisivat itse lapsiaan ja puutarhaa. Mutta Saki ei halunnut liata käsiään. Hän ei halunnut alentua muiden tasolle. Hän ei halunnut kohdata sitä tosiasiaa, että olisi elettävä tietyn budjetin voimin.

Armakanista alkoi tuntua, ettei Saki halunnut luovuttaa ihan vain periaatteen vuoksi. Ettei Armakan vain saanut voittaa yhtä heidän tuhansista väittelyistä.

***

***

Saki ja Armakan eivät juuri enää huomioineet toisiaan kotonaan, ellei kyse ollut rahasta. Ja silloinkin se yleensä alkoi sillä, että Armakan huomasi vaimonsa käyneen hänen rahapussillaan. Mies oli jopa harkinnut alkavansa säilyttää lompakkoaan lukitussa työhuoneessa, mutta sitten siinä oli se vaara, että hän itsekin unohtaisi sen aina sinne töihin lähtiessä.

Muuten he eivät juuri puuttuneet toistensa elämään. Armakan oli alkanut luovuttaa sen suhteen, että Saki pysyisi päivät kotona. Silloin kun hän oli, niin illat yleensä täyttyivät riidoista. Ja sitten Saki joisi kotona yksinään kiukkuunsa.

Armakan ei myöskään enää uskaltanut käyttää hänen ja Sakin kylpyhuonetta, kun hänet oli jo omasta sängystäkin ajettu. Onneksi Ekaterinan kylpyhuone oli remontoitu, ja tyhjentänyt säästöjä, joten Armakan sai siellä rauhassa kylpeä.

Saki ei juuri osallistunut Ekaterinan hoitoon. Ehkä se johtui siitä, että tyttö oli väkisin väännetty, vastoin kummankaan tahtoa. Ei sillä, että Ikarugakaan olisi täysin toivottu, mutta enemmän ainakin kuin perheen kuopus. 

***

***

Ikaruga kasvoi, aloitti koulun ja alkoi ymmärtämään, että maailma oli paljon julmempi paikka, mitä se antoi ymmärtää. 

Armakan yritti silti parhaansa, että hänen tytöillään olisi hyvä elämä. Hän ja Saki molemmat, vaikkei nainen sitä juuri näyttänyt tai antanut edes ymmärtää ulospäin. He eivät riidelleet tyttöjen kuullen, vaan yrittivät pitää kulissia yllä. Mutta Ikaruga näki, ettei kaikki ollut kunnossa. Isän väsynyt olemus ja äidin kireys paljastivat paljon.

Mutta Armakan yritti parhaansa. Ja varmasti Sakikin. He eivät vain osanneet hallita elämäänsä kunnolla. Välillä Armakan oli valmis lyömään hanskat tiskiin ja itkemään. Joskus sen saattoi aiheuttaa pienetkin asiat, kunhan niitä tuli monta peräjälkeen. Kuten Sakin heilojen mustasukkaisuus. Pakkoko sitä roskista oli kaataa ja levitellä jätteitä ympäri pihaa?

Sakin miessuhteet olivat alkaneet levitä jopa heilojen korville, eikä nainen viitsinyt vähään aikaan poistua kotoa. Mikä taas sai hänen hermonsa kireälle.

”Joko läksyt on tehty?” Äidin kireä ääni hätkähdytti Ikarugan.

Tyttö nyökytteli ja istahti toiselle sohvalle. Äiti oli etäinen, joka eleli omassa maailmassa. Tyttö oli eräänä iltana vesilasia hakiessaan kuullut vanhempien tappelevan hänen koulusta. Näköjään äiti ei voinut hyväksyä tyttärensä käyvän julkista opinahjoa.

***

***

Näköjään Sakin vanhempien rakennuttama talo ei kestänyt edes kymmentä vuotta, että paikat alkoivat hajota käsiin. Armakanin loputkin säästöt oli nopeasti käytetty remontteihin, joille ei olisi pitänyt olla tarvetta vielä kymmeneen vuoteen, jos hommat olisi tehty hyvin alusta alkaen.

Saki ei kestänyt sitä. Pää hajosi käsiin. Hän alkoi jopa vihata vanhempiaan, joidenka takia homma oli alkanut levitä käsiin. Tästä oli jo luksus kaukana. Nainen purskahti viimeistään siinä itkuun, kun korjaaja ilmoitti pikaremontin loppusumma. 

Armakan oli väsynyt. Kertakaikkisen väsynyt. Laskut olivat alkaneet kasaantua ja miehellä alkoi keinot loppua. Helpottaisi, jos Saki hyväksyisi ja ymmärtäisi tilanteen, mutta nainen ei halunnut kohdata todellisuutta. Sen sijaan hän oli valinnut pakenemisen, eikä se helpottanut tilannetta yhtään.

Armakan yritti parhaansa hoidella laskuja niin, että rahaa jäisi hieman säästöön, mutta monien remonttien jälkeen hänen tilinsä oli alkanut uhkaavasti mennä miinuksen puolelle. Saki oli päättänyt ottaa pikavippiä miehensä jouduttua hetkeksi sairaslomalle ja nyt niitäkin jouduttiin maksamaan pois. Korkojen kanssa.

Kaiken sen keskellä oli vielä jaksettava pitää perhettä kasassa, huolehtia lapsista ja näiden tarpeista. Armakania väsytti, mutta Ekaterinalle oli annettava huomiota. Opetettava tyttöä kävelemään ja pottailemaan. Sekä puhumaan niin, että siitä saisi jotain selvääkin.

Ekaterina ei ollut kovinkaan vastaanottavainen aina isänsä opetus hetkiin, mutta yleensä pienten kiukuttelujen jälkeen hymy jo koristi kasvoja. Yleensä, välillä oli sitten niitäkin päiviä, ettei mikään kelvannut. Ei yhtään mikään.

****

Armakanin väsymys oli muutakin kuin henkistä. Sohva oli hänen uusi sänkynsä ja se oli kaikkea muuta kuin pehmeä. Sitä ei oltu luotu nukkumiselle. Sitä paitsi kulmahuone oli kylmä, kun kaikki patteritkaan eivät tahtoneet kovilla pakkasilla toimia. 

Saki ja Armakanin suhde muuttui koko ajan pahemmaksi. Mies oli joutunut palaamaan töihin paljon aikaisemmin sairaslomaltaan, mutta lääkärikuluja oli silti. Sakilla oli omat kulunsa, eikä kaksikko yhä pystynyt pääsemään yhteysymmärrykseen siitä, mistä luovuttaisiin. Sakin puolesta Armakan saisi tehdä enemmänkin töitä.

”Keksi jotain!”

”Mitä? Minun mielestä sinäkin voisit tehdä jotain meidän eteen”, Armakan murahti tympääntyneenä. Hän oli alkanut pikku hiljaa puhumaan Sakille vastaan, mutta jäi silti jalkoihin. 

Sillä kertaa Armakan ei jaksanut jäädä kuuntelemaan Sakin perusteluja sille, miksi Armakanin, ainoa mies talossa, piti hankkia kaikki rahat heidän kuluihin. Mies poistui olohuoneesta, koko talosta vain johonkin. Hän halusi ulos, ulos siitä kaikesta.

”Isä?” Ikarugan ääni ei tavoittanut Armakania tämän kiskoessa takkia samalla kun asteli ulko-ovista.

***

Armakan käveli päämääränään tuntematon, kunnes päätyi hyvin tutulle rannalle. Niin nostalgista, niin paljon hyviä muistoja. Muistoja, jotka olivat myöhemmin tuottaneet kipua. Nyt Armakan tunsi olevansa tunnoton. Tai sitten se saattoi johtua myös kylmyydestä. Hän ei tuntenut sormenpäitään enää.

Mies oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei tajunnut jonkun muunkin saapuneen ihastelemaan tähtitaivasta merenrannalle. Ei, kunnes tämä eräs koputti häntä olkapäälle.

”Kappas, tuttujakin näkee täällä hylätyllä rannalla”, mies tokaisi, mutta Armakan vai tuijotti ilmeettömänä. Jotain niin tuttua, mutta myös vierasta. Miehen vähäinen vaatetuskin aiheutti Armakanissa ihmetystä ja tunsi oman ihonsa nousevan kananlihalle pelkästä ajatuksesta kävellä ympäriinsä t-paidassa

Mies näköjään kyllästyi Armakanin hiljaisuuteen, kun hänen oli pakko tokaista:

”Onko kultapoju lopultakin kadottanut äänensä?”

”Ryoa?”

”Ihka elävänä”, mies tokaisi virnuillen, mutta Armakania ei paljon naurattanut.

”Satuin näkemään sinut täällä haahuilevan, kun olin kotimatkalla. Ajattelin tulla tervehtimään ja oikomaan selkää pitkän ajomatkan jälkeen”, Ryoa selitti ja Armakan näki sivusilmällä auton, joka oli pysäköity tien varteen.

”Vaikea uskoa…”

”Miksi niin nyrpeä naama? Selvästi sinulla pyyhkii hyvin”, Ryoa tokaisi, yhä virne kasvoillaan, mutta ääni paljon kireämpänä. Armakan ihmetteli, mikä hänestä muka osoitti, että asiat menisivät hyvin?

”Sormus sormessa, parasta laatua varmaan. Varmaan heti juoksit jonkun mimmin syliin, teitte pari mukulaa ja elätte tälläkin hetkellä luksus elämää”.

Ryoa ei näyttänyt antavan entiselle poikaystävälleen suuvuoroa ja paasauksensa jälkeen istahti hiekalle istumaan. Armakan seisoi ja ihmetteli.

”En tiedä, mistä sinä olet nuokin harhakuvitelmat saanut. Elämä on kaikkea muuta kuin iloa ja onnellisuutta”, ja niine sanoineen Armakan marssi pois. Hän ei kestänyt enää.

***

***

Se ilta oli samanlainen kuin muutkin. Saki ja Armakan olivat toistensa kurkuissa melkein kiinni. Tai enemmän Saki oli ja Armakan vain yritti selviytyä siitä kaikesta. Hän yritti ymmärtää, yritti jaksaa, mutta mikään ei enää tuntunut riittävän.

Velkaa oli jo niin paljon, että Armakanin keinot alkoivat olla vähissä.

”Tee itsestäsi kerrankin hyödyllinen”, vaimon sanat tuntuivat pistävän syvälle. 

”Minä?! Sinä et tee mitään!”

”Sinun syytäsi tämä kaikki on!”

”Miten niin minun?!”

Ja huuto vain jatkui ja jatkui. Argumenteilla ei ollut mitään väliä, syyt oli vain saatava toisen niskoille pois omalta tunnolta.

Saki marssi kylpyyn rauhoittumaan, mutta Armakan oli saanut tarpeeksi. Mies meni nukuttamaan Ekaterinan tavalliseen tapaansa, mutta tyttö tuntui aistivan jotain olevan vialla. Niin takertuvainen kun hän oli.

Saatuaan viimein Ekaterinan nukahtamaan, Armakan siirtyi Ikarugan luokse. Hänellä oli huono omatunto. He eivät olleet Sakin kanssa mitenkään hiljaisia sillä kertaa ja esikoinen oli varmasti kuullut ainakin osan heidän riidastaan.

Tyttö istuikin kirjoituspöytänsä ääressä, kun hän huomasi isänsä astelevan huoneeseen. Ikarugan ilme kirkastui, ehkä Armakan oli tehnyt jotain oikein, kun sai hymyn sen sijaan, että hänelle olisi mulkoiltu.

”Hyvää yötä, isä rakastaa sinua”, Armakan sanoi hiljaa ja rutisti esikoistaan. Miehelle tuli melkein kyyneleet silmiin, mutta sai pidettyä ne piilossa lapseltaan. Vielä.

”Öitä iskä, mäkin rakastan sua”.

Armakan lähti hiljaa ulos talosta, varmistettuaan ensin Ikarugankin nukahtaneen. Sakikin oli varmaan nukahtanut, ainakin valot oli sammuneet huoneista, kun Armakan lähti. Tuskin nainen häntä kaipaisikaan. Mies käveli öisiä katuja pitkin tutulle seudulle, tutulle rannalle. Jostain syystä se ei ole koskaan ollut suosittu paikka, vaikka niin hyvällä paikalla oli.

Mutta ei se Armakania haitannut. Mukavan rauhaisa paikka, ei muita tuijottamassa toistensa tekemisiä. Ei ollut roskaajia, ei metelöitsijöitä. Nuorisokaan ei viihtynyt siellä. Armakan sai olla kaikessa rauhassa omissa ajatuksissaan. Hän ei muistanut, milloin heillä olisi ollut niin iso riita Sakin kanssa, mutta pohja oli viimein saavutettu.

Mies nousi seisomaan ja käveli hitain askelin vettä kohti. Tennarit kastuivat, jalkoja alkoi paleltaa. Vesi oli niin kylmää, mutta Armakan ei perääntynyt. Sen sijaan hän vain lähestyi vastaan tulevia vaahtopäitä. Sakin viimeiset sanat kaikuivat hänen päässään.

”Mene ja kuole!”

Vesi oli jo niin kylmää. Armakan kuuli vain aaltojen liikkeen, että muut äänet hukkuivat sen alle.

”ARMAKAN!”

***

***

***

***

Tällaiseen osaan tällä kertaa. Voin nyt ilokseni kertoa, että koko peli on pelattu nytloppuun, jäljellä olisi enää kirjoitus. Ja kaiken tämän tein terveyteni uhraten. En tykkää keskeneräisistä tarinoista ja jos olisin ensi keväänä/kesänä jatkanu, nii olisin unohtanut kaiken. Syy, miksi näin kiire pelata parina edelis viikolla on, että lähdin nyt n. puoleks vuotta au pairiks. Jos sitä nyt kestää loppuun asti... Olen siis tällä hetkellä jo perheen luona Etelä-Koreassa, mutta julkaisen osia normaaliin tahtiin. Nyt on ollut pitkt puheet, kommenttia saa jättää. :)